Terveysala pitää yllä vääriä käsittelytapoja - selitykset oireiluihin olisivat ulottuvilla

Mikä lieneekään syynä sille, miksi Valvira (sosiaali- ja terveysalan valvontavirasto) ei ole viitsinyt tutkia tiettyjä väitettyjä hoito- ja tutkimusvirheitä? Johtuisiko siitä, että terveydenhuoltojärjestelmä sinänsä pyrkii toki kehittämään ja ylläpitämään itseään, mutta toisinaan tapahtuu jonkinlaisia anteeksiannettavia inhimillisiä ja teknisiä virheitä vai siitä, että terveydenhuoltojärjestelmä liitännäisorganisaatioineen on muodostunut eräänlaiseksi ihmisvihaajaksi, joka katsoo, että tulee aina olemaan ihmisryhmiä, jotka jäävät jonkin syyn nojalla hyvän palvelun ulkopuolelle ja näin ollessa ei ole tarpeen yrittääkään tavoitella utopistisen hyvää palvelutasoa. Jälkimmäisessä tapauksessa Valvira ei olisi riippumaton toimija, vaan pikemminkin tottelevana osana jotain kokonaissuunnitelmaa.

Nykyään terveysalan toimijat tapaavat muistaa kertoa esim. oman alansa lehdissä, kuinka heidänkin on nöyrryttävä sen tosiasian edessä, että heidän palveluitaan käyttävät ovat monesti joidenkin erityisosa-alueiden osalta huomattavan valveutuneita ja tietäväisiä. Avainsanana tässä on ’nöyrtyminen’, joka on juuri se sana, jota esim. lääkärit itse ovat monesti käyttäneet kertoessaan heidän nykyisestä suhteestaan potilaisiinsa. Jotta voisi nöyrtyä, niin tuolloinhan täytyisi ensin olla kokenut ylemmyyden tunnetta tms. ja jos lääkärit itse suosittelevat toisilleen nöyrempää asennetta, niin sehän kertoo suoraan vähintään siitä, että moni lääkäri ja muu terveysalan asiantuntija on kokenut, kuinka heidän hallussaan oleva tieto on tehnyt heistä ylimielisiä.

Toisaalta, se että mainitaan terveyspalveluiden käyttäjien tunnistamasta ilmiöstä ja kerrotaan asennemuutoksesta, jota kertoman mukaan on jatkunut jo pidempäänkin, ei sinänsä todista sitä, etteikö asiakas/potilas silti voisi joutua sen tilanteen eteen, että valitessaan esim. yleislääkärin (tai hänelle valittaessa) tai psykiatrin, tämä sivuuttaisi suuren osan tälle tehdyistä ehdotuksista, rajautuisi tutkittavaan asiaan väärin ja väittäisi jonkin seikan olevan jollain tietyllä tavalla vain sen vuoksi, että kuulostaa sillä tapaa tietävämmältä kuin onkaan.

Jos tehtäisiin sellainen kokeilu, missä erilaisilta terveysalalla työskenteleviltä kysyttäisiin (apteekkiväki mukaan luettuna), mitä vaihtoehtoja voisi olla selittävänä tekijänä sille, että joku ihminen kokee ajoittain jaksavuutensa ja ajattelukykynsä olevan heikonlaista, vaikka syö kuitenkin taulukkolaskennan mukaan riittävästi ja käy päivittäin lenkkeilemässäkin, hyvin harva heistä tulisi ehdottaneeksi erityisesti makroravintoaineiden metaboliikkaan vaikuttavien ravintoaineiden tarkempaa tutkimista. Tämä on siinä mielessä kummallista, että tällainen selitys olisi ikään kuin ulottuvilla kunhan vain vähän enemmän viitsii nähdä miettimisen vaivaa. Joillakin tämä selitys voi jäädä tavoittamatta sen tautta, että on niin paljon muuta miettimistä läpikäymättä, mutta monille pitkäänkin alallaan työskenneillä tällainen selitys ei sitten millään nousisi tajuntaan asti. Tavanomaiset vastakysymykset kuten "onko suvussa esiintynyt moista" ja "voisiko kyse olla jostain psyykkisestä" tulevat helposti esiin, mutta ne ovat tyhjiä kysymyksiä, usein kysyjän itsensä ollessa vailla ymmärrystä siitä mitä varsinaisesti kysyy. Yksittäisten ravintoaineiden määrien tarkastelu suhteessa saantisuosituksiin on myös helppo tehdä kuten myös laboratoriotulosten vertailu esim. iän mukaan luokiteltuihin normaaliarvoihin, joten niitä voidaan käsitellä sen verran, että näyttää ulospäin, että ainakin jotain on tutkittu.

Metabolisten ilmiöiden miettiminen on jotain, joka vaatii pusertamaan esiin uutta ajattelua esim. jonkinlaista mielessä nähtyä visuaalista simulaatiota apuna käyttäen, mutta vaikka kuviteltava ilmiö olisi helpohko – mitä ei tietenkään aluksi tiedetä – sitä ei tulla tavoittaneeksi edes vahingossa, minkä vuoksi asiakkaat/potilaat jäävät täysin vailla asianmukaista hoitoa tai sitten he kulkevat läpi jonkin sellaisen suurinpiirtein asiaan liittyvältä kuulostavan hoitoprosessin, joka saattaisi jonkin tilaston mukaan toimia esim. 40 % varmuudella, mutta josta ei sitten kuitenkaan ole erityisempää hyötyä ja lisäksi se saattaa vaikeuttaa alkuperäisen oireilun tulkitsemista. On tietenkin aika karkeaa kysyä, onko terveydenhuoltoalalla työskentelevä jotenkin luontaisesti sillä tapaa tyhmä, että sen jälkeen kun kouluaikojen oppimiseen pakottautuneisuusvaihe on ohitse, uutta ajattelua ei enää muodostu kovin oma-aloitteisesti ja työpaikan käytännöt aiheuttavat monen tarpeettomaksi käyvän opin surkastamista ja lopulta kokonaan unohtumista, mutta jostain alkaen on syytä pureutua siihen ongelmaan, miten kymmenet eri terveydenalan työntekijät eivät löydä tai myönnä löytäneensä ratkaisevaa tekijää yhden henkilön oireiluun, joka lopulta osoittautuu hyvin helposti hoidettavaksi. Eriskummallisuutta lisää se, että varmastikin koulutuksensa aikana terveydenalan työntekijät tulevat lukuisia kertoja altistuneeksi sille tosiasialle, että moni yksittäinen asia kuten jokin hormoni (esim. jodista ja tyrosiinistä valmistettava kilpirauhashormoni) tai elin vaikuttaa lukuisiin erilaisiin elimistön toimintoihin, joten laajaltivaikuttavuuden idean pitäisi olla aika lailla pinnassa heidän työpäiviensä aikaisessa ajattelussaan.

Vuoden 2000 jälkeen käytiin puhumaan enemmän medikalisaatiosta eli lääketieteen vahvistumisesta tulemaan elämäntapahtumien selittäjäksi lääketieteellisesti. Mielenterveyteen rajautuen käytetään termiä psykomedikalisaatio. Medikalisaation laajalti esille tuomisen voi nähdä luontevana keinona vähentää ihmisten taipumuksia haastaa terveydenhuollon asiantuntijoita venymään tietämyksellisesti saamaansa koulutusta pidemmälle (nykyisin toimii myös julkisten palveluiden krooniseen rahapulaan vetoaminen). Ennen medikalisaation idean yleistymistä tietyllä tavalla hankalia palveluiden käyttäjiä käsiteltiin levittelemällä useiden sairaanhoitopiirin yksikköjen kesken juoruja jostain tyypistä, joka toistuvasti ja tahallaan pyrkii aiheuttamaan alansa asiantuntijoissa tunteen, että heidän osaamisensa ei ole riittävää. Tämä liittyy oleellisesti mainittuun tiedon valtaan, jota lääkärit, psykiatrit ym. mielellään edelleenkin haluaisivat nauttia, mitä olisi omiaan romuttamaan se, että joku kyseenalaistaa todistettavalla tavalla, toistuvasti ja laajalti tietoon tullen alan ammattilaisten käyttämiä sairausluokitteluja, tutkimuskäytäntöjä ym. Tällaista uhkaa varten on koettu tarvittavan vastatoimenpiteitä. Käytännössä alalla työskentelevät olivat varsinkin vuosituhannen vaihteen tienoilla (parin vuoden toleranssilla) pyrkineet ruokkimaan kollegoidensa ja työyhteisöjensä keskuudessa käsitystä, että tämä joku tyyppi olisi tahallaan ärsyttävä, saivarteleva, besserwisser ym., mikä on aikoinaan ottanut kovin hyvin tulta niin vastavalmistuneiden kuin jo pari vuosikymmentä sairaanhoitajana työskennelleidenkin keskuudessa, mikä oli selvästi huomattavissa heitä ensimmäistä kertaa tavattaessa ja joita jokaista piti erikseen käytöksellään vakuuttaa siitä, että heidän saamansa käsitykset eivät ole oikeansuuntaisia. Psykiatrit, neuropsykologit ja muut korkeamman tason koulutusta saaneet kestivät sinänsä eriäviä mielipiteitä stressaantumatta, mikä lienee johtunut siitä, että he ovat työnantajalleen melko korvaamattomia, mutta heissä tapasi esiintyä tiettyä väkinäisyyttä survoa tutkittava kunakin aikana käytössä oleviin, sairausluokitusteosten mukaisiin muotteihin – ikään kuin mitään muita vaihtoehtoja ei voisi olla olemassakaan ja täten vaihtoehdot saattoivat olla vain niissä esiteltyjä.

Kun ensimmäisistä käynneistä mm. psykiatrin, neuropsykologin, terveyskeskuslääkärin ym. luona (vapaaehtoisia, oman uteliaisuuden sävyttämiä) oli kulunut yli kymmenen vuotta, oli kuvaan tullut mukaan suoranaista estämistä yksinkertaiseen terveyskeskuslääkärin kanssa tapahtuvaan keskusteluun ja lisäksi vahvoja suggestioita siitä, että mikä ikinä olikaan kerrottujen oireilujen syynä, se oli jollain tapaa itseaiheutettua ja sitten myös itse selvitettävissä. Tällainen toiminta mahdollistaa ainakin kaksi täysin erilaista tulkintaa, joista toinen perustuu pehmeään sairaanhoitajien ohjailuun heille annettujen toimintaohjeiden muodossa ja toinen perustuu tavoitteeseen syventää ja pahentaa oireistaan kertovan tilaa niin pitkälle, että se aiheuttaa hänelle sellaista pysyvänluonteista haittaa, joka vaikuttaa kaikilla elämän osanalueilla. Jälkimmäinen näistä voisi terveysalasta puhuttaessa tulla selitetyksi sillä, että tällä tavoin olisi yksi terveysalaa kritisoiva tavallaan vähemmän, koska tämä ei olisi riittävän optimaalisessa kunnossa vaikuttaakseen ihmisiin laajemmalti ja muokatakseen sitä kautta sitä, mitä terveydenhuolto Suomessa nykyisellään on. Yksityiseltä puolelta mm. Terveystalo on osoittanut, että siellä ollaan valmiita töykeyteen monen eri asiantuntijan toimesta, eikä yksinkertaisten laboratoriotulosten valmistuminenkaan vaikuta onnistuvan ilman yhteiskumppanin tai muun tahon tulemista hidasteeksi esim. kuukausien ajaksi.

Huomioitavaa on, että kun asianomaisen sukulaisiin kuuluu pitkän uran sairaanhoitajana, alan yrittäjänä ja sittemmin hoivakodin johtajana toiminut, aviomiehenään mm. Muisti- ja Sydänliiton hallituksissa toimiva johtajaylilääkäri, ei heillä ole tuttuudesta huolimatta kiinnostusta auttaa tuottamaan selvyyttä siihen miksi elimistö toimii jollakin tietyllä tavalla, vaan he viittaavat muiden tahojen tuottamiin palveluihin. Nämä muut tahot taasen nälvivät suggestoinnin kautta siitä, kuinka asianomaisella olisi "lääkäri ja sairaanhoitaja käytössä omastakin takaa" (plus muut vastavalmistuneet terveysalan tuttavat), mihin sitten tulee suhtauduttua siten, että kaikesta hyödyttömyydestä huolimatta yrittää olla vahingoittamatta heidän ammattilaistatustaan.

Asiantuntijavaltaa voi silloin pitää hyväksyttävänä, jos siitä ei seuraa se, että jäädään jopa vuosikymmeniksi rypemään käytännöissä, joissa olisi paljon parantamisen varaa ja joihin perustuen pidetään myös tutkintojärjestelmää hitaasti tai olemattomasti muuttumattona, vaan saatavilla olevat palvelut ja niitä tuottavat ihmiset kehittyvät kelpoisaa tahtia. Toki terveydenhuoltoalalla tapahtuu jatkuvaa kehitystä esim. tutkimuslaitteistojen ja -metodien osalta, mutta se miten nämä jakaantuvat hyödynnettäväksi tai tarjottavaksi, voi olla hyvinkin epäoikeudenmukaista. Mikään ei poista sitäkään mahdollisuutta, etteikö jotain tiettyä yksilöä jätettäisi tahallaan laadukkaan tutkimisen ulkopuolelle esim. vaikkapa siksi, että tällöin hänelle ei voi kehittyä omakohtaista tuntumaa siitä, miten mitäkin asiaa tutkitaan ja tällöin kritiikkikin saattaisi pohjautua mahdollisesti vanhentuneisiin tunnelmiin ja kokemuksiin. Tämä voisi hyvinkin olla eräs syy sille miksi jo vastavalmistuneet sairaanhoitajat kontribuoivat tahallaan siihen, ettei asianomainen pääse riittävästi eteenpäin tiettyjen, todennäköisesti helpostikin selvitettävien oireilujen selvittämisessä (toimiessaan julkisia palveluja käytettäessä estäjänä ja hidasteena lääkärille pääsemisessä). Tällöinhan terveysala voi helpommin puolustautua väittämiltä, jotka kohdistuvat esim. terveysalan kehittymiseen, sillä valtakunnan laajuista levikkiä nauttiva sanomalehti voi tarvittaessa kirjoittaa helposti luettavia kuvia sisältävän jutun siitä, kuinka hienoja metodeita, laitteita ja käytäntöjä terveysalalla onkaan käytössä ja tällä tavalla vakuuttaa suurta yleisöä siitä, että väitteet terveysalan kehittymättömyydestä ovat vailla pohjaa.

Eräs luonnollinen syy sille miksi terveysala ja erityisesti psykiatrinen sellainen ei helposti muutu (Suomessa), johtuu tietysti siitä, että kaikki tehty tutkimuskin perustuu olemassa oleviin sairausluokituksiin ja jos tautiluokitukset muuttuvat kovin paljon, aiemmin tehtyjen tutkimuksien, esitettyjen väittämien ja annettujen diagnoosien yhteensovittaminen uusiin tautiluokituksiin olisi kovin hankalaa. Täten terveysalalla ei koeta olevan paljon muita mahdollisuuksia kuin jatkaa eteenpäin siten kuten aina ennenkin ja muuttaa sairausluokituksia mahdollisimman harvoin. Eräs muu syy liittyy siihen, että nykyisellään sairausluokitukset ovat sillä tapaa sopivan epämääräisiä ja laveita, että ne mahdollistavat useiden erityyppisten toimijoiden esittää sen ja sen sairauden johtuvan juuri siitä, mitä heillä on tietynlaisena palveluntarjoajana mahdollisuus hoitaa. Suomen valtiolle on sinänsä aika yhdentekevää väittääkö yksi terveydenalan toimija jonkin psykiatrien sairauden olevan hoidettavissa lyhytterapialla ja toinen lääkitystä painottaen, kunhan vain palvelutarjonta pitää rahaliikennettä yllä, työllistää ihmisiä ja josta voi ajoittain johtaa mukavia tilastoja ja uutisotsikoita.

--

Tämä teksti on alunperin julkaistu Vohkareen nrossa 2, tässä vain vähäisin muutoksin.